Showtime, Storytime

Vihdoin sain tänki rainan kahottua sillä tavalla läpi, että kehtaa jotai raapustella. Ajan puutteen vuoks kesti jokunen hetki, sillä täähä ilmesty jo 29.11. päivä. Paketti oli kyllä uskollisesti tilattu etukäteen, mut enpä yllättäen ollu ilmestymispäivänä kotona. No, nyt asiaan.

Heti aluks täytyy todeta, että dvd aiheuttaa miussa aika ristiriitasia tunteita. Sitä oikeestaa osasin oottaakki, mut tuntuhan se oudolta kahtoo dvd:tä sillä mielellä et välillä tekis mieli itkee onnesta ja välillä taas surusta vai sanoisko enemmänki katkeruudesta. Koko hommahan kirpasee minnuu aika lailla sen takia, että Anetesta ei koskaan saatu tällästä massiivista live-dvd:tä, minkä nainen ois miun mielestä ehottomasti ansainnu. Made in Hong Kongki on aika raakile eikä ne biisitkää liian hyviä oo ku sitä levyä kuuntelee. Dark Passion Play on aina ollu miulle sellane väliinputoajalevy jota ei kovin usein jaksa ees kuunnella. Ja sillonki ku jaksaa ni lähinnä muutaman biisin takia. Surullista, mutta totta. Eikä siinäkään mukana mitää tän kaltasta tallennetta miltää keikalta tullu, joten varsinkin Imaginaerumin aikaset biisit teki vähän kipeetä. Vaikka kuinka ajatukseen on tottunu, ni tuntu että vähän vanhoja haavoja aukes.

CD:tä tosta keikasta luukuttelin joutessani aina mp3:lla ennen ku koko keikkaa kerkesin kahtoo, joten Floorin versioihin olin ihteni jo siedättäny. Pikku hiljaa sille on alkanu lämmetä. Tosin jonkun mielestä tää miun lämpenemine on varmaan tapahtunu iha tuskallisen hitaasti, ohan tosta muutoksesta jo yli vuosi. Mut kuki tyylillään ja sillee eiks ni.

Tässä kaheltuani ja kuunneltuani alan ehkä tajuumaan sen, että Floorin ääntä on jotenki paljo helpompi lähestyy sellasenki ihmisen, joka ei liian klassisesta tyylistä tykkää niinku Tarja veti. Silti ihe tykkäsin eniten niistä kohista, millon Floorkin otti sen ns. klassisen vaihteen päälle. Tosin jos koko keikka ois ollu sitä, ni ois se varmaan aika väsyttävää kuunneltavaa ollu sellaselle, joka ei siitä tyylistä tykkää. On se tavallaan iha mukava, et joku pystyy noita biisejä vetämään eri tavalla. Välillä minnuu jotenki ärsytti se "hevimpi" vaihe (en nyt keksi miksikä sitä sanos ku ei se oo karjumistakaa mut plääh tiiätte varmaa mitä meinaan) varsinki Ghost Riverissä. Toisaalta tossa on taas se ongelma ku se oli nii Aneten biisi, et kaikki kunnia sille naiselle siitä. Lisäks sen "vaihteen" änkeeminen joihinki välispiikkeihi tuntu jotenki miusta raivostuttavalta, vaik valtaosan ihmisistä se tuntuu saavan eri tavalla mukaan. No, nääki on makuasioita eikä niistä kiistellä auta.



Tää live-dvd päätettiin tehä aika nopeella aikataululla ja ainaki muistan lukeneeni (vai mainittiinko se jossai videolla) että Floorilla ois jonku verra ollu paineita ja sellasia ajatuksia, et nyt on se viimenen näytön paikka. Miulle tuli välillä sellane tunne, et se jollai tavalla näkyy tossa. Toki Floor tekee biiseistä oman näkösiään vetelemällä jossai biisien väliosissa tai jossai näitä hoilauksiaan (sori taas iha tyhmä termi mut ku en löyvä sanoja) mut välillä en oo oikee varma siitä, et onks se sitä oman näköseks tekemistä vai yliyrittämistä tai sellasta vakuuttelua omasta erinomaisuudesta. Hienoiltahan ne kuulostaa toki, mut en oikee aina oo varma et onko niillä joku syvällisempi tarkotus vai ei.

Huippuhetki miulle oli ehottomasti Bless the Child, joka sattuu olemaan miulle vaa ehkä tärkein ja paras biisi Nightwishilta ja siitä täytyy kyllä olla kiitollinen, että varmaa osittain Floorinki ansiosta tää pystyttiin ottamaan taas settilistalle. Tosin ei se settilista nii hyvä ollu, ettei jotai märisemisenki aihetta ois. Oikeesti sen iänikuisen Amaranthin vois ottaa sieltä listalta jo pois, kyllä niitä yleisönhuudatuskohtia muissaki biiseissä ois. Last of the Wilds on kanssa vähä semmone et se tuntuu ajan tuhlaamiselta, vaik on siihe varmasti syynsä miks se siellä listalla on. Troy ainaki pääsee loistamaa soitollaan tässä, mut toisaalta tuntuu et eikö sille vois tehä jotain osuuksia muihi biiseihi (niinku Nemoon) ja sit ei tarttis tälläsiä erityisiä instrumentaaleja sen takia, et pillit sais kuulua. Toisaalta se tarjoo laulajalle hengähys- ja vaatteidenvaihtotauon. Tais se tauko tosi venähtää tällä keikalla liia pitkäks. Täs vaihees täytyy tunnustaa, et mie en ymmärrä tota vaatehifistelyä et täytyy parit eri ryysyt vetää keikan aikana päälle. Saaha siinä toki tuplasti enemmä esiteltyy vaatekaapin sisältöö, mut miusta ainaki menis liia vaikeeks semmone. Mut kuki tyylillää taas kerra. Lisäks settilistassa ainaki minnuu vaivas se, et kaks tämmöstä massiivista eeposta ku Ghost Love Score ja Song of Myself oli peräkkäin. Ensimmäistä biisiä en ymmärrä muutenkaa ku tuntuu et oon ainoo joka ei kyseisestä biisistä kauheesti välitä. Mut tosiaa näiden biisien peräkkäisyys aiheuttaa miussa jonkunlaista tuskastumista, ku siinä on kaks yli 10-minuuttista biisiä ja jälkimmäine noista on vielä suht raskas. Tuntu et aika jotenki hidastuu liikaa ja miulle meinas tulla jo levoton olo.

Lisäks kuvaamisessa ärsytti se, et Troy ei miusta saanu tarpeeks ruutuaikaa. Varsinki ku se nyt on nykyään iha vakituine jäsen (JEE) ja se oli tiedossa Wackenin aikaa, ni oisin mie ainaki miehelle enemmä näkyvyyttä suonu. Ja varsinki sen, ettei nyt jumalauta ois kuvattu niitä sormia niinä kertoina ku sitä ruutuaikaa oli.

Bonukset oli kans dvd:llä aika smeeh enkä jaksanu ees kahtoo niitä. I Want My Tears Back Hartwall Areenalta oli Nuclear Blastin kautta julkastu Youtubessa ajat sitte joten se ei tarjonnu mitää uutta. Ja toisena taas se pirun Ghost Love Score josta ei pääse näköjään eroon millää. Ja kyllä, mie toivosin ettei sitä oltas bonuksiinki vielä ängetty.



DVD:stä ei muuta sanottavaa tuukkaan mieleen, iha perussettiähä se muuten oli mitä muutki livet. Tosiaan pieni katkeruus aina välillä tuli siitä ettei Aneten ajasta oo olemassa tällästä pätkää, mut se ei auta ku hyväksyä. Muutenki tää on asia joka ei märisemällä muutu, joten pakko sopeutua. Kyllä se tästä pikku hiljaa, pikku hiljaa..

No sitte oli se dokumenttipuoli, jota kaheltiin E:n (eli siis savonlinnalaiskaverin) kanssa sen viime vierailulla. Kumpikaa meistä ei ollu nähny sitä, ja molemmat hajottiin alulle aika pahasti. Siis mikä hitto se kertojan ääni oikee on?! Ja kaikki alkuräjähysten selitykset yms.? Okei, iha kieltämättä jännä ratkasu alottaa kerronta, mut mie en siitä kertojan äänestä aina tykänny. Ne kaikki ihmiskuntajutut oli tosiaa vähä hassuja, mut iha mielenkiintone idea. Lisäks alussa kerrottiin tästä kuuluisasta Kamelot sings Nightwish-keikasta, ja sitte hypättiin monta kuukautta taaksepäin. No, se hyppäys oli tehty sillee et sen tajus, joten ei se haitannu.

Liikkeelle lähettii mukavasti silleen, et aika joutusasti päästiin vuoden 2012 alkuun. Täytyy kyllä ihmetellä miten hitossa nuo keikkakohat on saatu leikattuu nii, et Anettea ei näy tai kuulu. Aika velho täytyy olla.. Mut kuitenki, tässä vaiheessa lähestyttiin järkytystä, josta en tienny mitää. Siinä dokumentillahan näytetää kuvaa Joensuun keikalta (josta tarinoin täällä) ja aattelin vaa et oi voi, mie olin tuolla. Sit E sano et eihä sitä tiiä vaikka mie näkysin ja olin sillee höpö höpö, ei sillee voi sattuu. No sit suunnillee 35 minuutin kohalla allekirjottaneelta meinas purskahtaa juomat ulos suusta ku huomasin ihteni vilahtavan ruudulla. Siihe aikaa ku myö tota kahottii ni Joni oli jo menny nukkumaa, joten kiljumisen pidättelyssä oli aikamoine työ. Seuras välitön taaksepäin kelaus ja ei ku sama kohta varmaa kymmene kertaa uuvestaa. Oli nii huippu ku E vaa huutaa et "SUSSU SIE NÄYT TOSSA" ja mie oikeesti viel aattelin et ei voi olla, nyt nähtii vääri. xD Pitiki mennä heiluttelemaa sille kameralle mikä ton kuvas. Muistan sen hetken iha selvästi vielä. Järkytyksen jälkee tuli hirvee häpeä et jumalauta tossa näkyy ku mie irvistelen. En varmaa ikinä voi enää kahtoo pokkana tota dokumenttia ku tuo kohta lähestyy oikeesti. Hauskinta täs on se et tota materiaalia on ollu varsi satojen tuntien eestä ja pitää aika vitunmoine tuuri olla et siihe sattuu pääsemää lopullisee tuotoksee. Et joo, nyt on tääki sit saavutettu. :D

Häpeä häpeä häpeä.. :D Ja en sit muute tunne tota naista joka miut siihe kaappas sillo.

Muuta en viiti siitä dokkarista mainitakkaa, jos joku sellane eksyy viel tänne joka ei oo filmiä nähny ja ei haluu joutuu spoilatuks. Miusta tosin ois vähä perusteellisemmi voinu kertoo, miten Floor oikein löyty. Kyllähä siinä Tuomas muistaakseni sanoo et vanha tuttu, mut ihe oon ainaki nii utelias et ois ollu kiva tietää mistä ne tuntee. Liekkö mahollista et se on tapahtunu joskus Tarjan aikoihi, ku seki on Floorin kans vasta vetäny dueton ja vanhoja tuttuja nekin.

Jäkisturnaus oli iha hauska ja erilaine ekstra ja oli se biisiki yksinäiselle ohjaajalle vai leikkaajalle (en jaksa tarkistaa) tosi hyvä. Varsinki Empun pelejä oli hauska kahtoo, vaik aika sääli et se hävis ne kaikki. :D

Semmostapa juttua tällä kertaa.