Lyijy

Joni kotiutti meille tämmösen Lyijy-levykäisen eilen ja muutaman kuuntelukerran jälkeen on taas mukava purkaa tuntemuksia kyseisestä lätystä. 

Poisonblackiin tutustuin ihe siihen aikaan ku ne oli Nightwishin lämppärinä viime vuonna ja näin todistanukin orkesteria livenä kahesti. Siitähän se idea sitte lähti et kuunnellaanpas tätä lisääkin ja nyt voi todeta että hyvä ku tuli kuunneltua. Ootin levyä suurella mielenkiinnolla, vaikka en sitte loppupelissä muistanu ees julkasupäivää. No, nyt kuitenki jotai arvosteluntapasta tai tuntojen purkausta kehiin.

Alotusbiisi Home is where the sty is oli jo etukäteen tuttu, koska kipaleesta oli aiemmin julkastu musiikkivideo. Heh, tää nyt ei mitenkään liity ihe biisiin mut säikähin ku Ville Laihialalta oli kadonnu hiukset sivuilta ja parta kasvanu. Nyyh, en tykkää sen kampauksesta nyt yhtään. xD Mut eipä ulkonäkö miestä pahenna. Joka tapauksessa tää on oikein mukavan lentävä alotus lätylle. Video oli kyllä myös aika hauska, löytyy tosta alapuolelta. Down the ashes rain oli biisi josta tiesin tykkääväni jo heti ekoista soinnuista lähtien. Oikeestaan täytyy myöntää että kaikki biisit tällä lätyllä aiheutti saman, eikä sitä muuten tapahu usein. Erityisesti rakastan kertsiä, mutta kokonaisuutenakin toimii ihan täydellisesti, samoin The flavor of the month ja The Absentee. Jooh, tästä "arvostelusta" tulee aika lyhkänen ja ykstoikkonen, mut ku ei vaa muuta pysty sanomaan. :D Maybe life is not for anyone tarjos ihan mukavan levähdyshetken ja taas kerran ihastuin heti alun kitaroihin. Tän jälkeen onkin taas sitten aikamoista rallia Death by the bluesin tahissa. Sen jälkeen rokkaillaan taas mukavasti ja Them Walls on taas vähän rauhallisempi levähdystauon tarjoaja.

Koska en jokaista biisiä jaksa käydä erikseen läpi ni hyppään suoraan loppujen yli ja totean, että nyt oli kyllä Poisonblackin paras levy. Ihan kertakaikkiaan täydellinen albumi jossa ei oo yhtään huonoo eikä ees keskinkertasta biisiä. Kokonaisuus on oikeen mukavan rouheeta rockia eikä mikään tunnu niin sanotulta täytebiisiltä. Pakko sanoo myös se et ei varmaan kellään muulla mieslaulajalla oo yhtä seksikästä ääntä ku Ville Laihialalla. :'D Ei vaan voi mitään että välillä tulee kyllä kylmät väreet miehen laulua kuunnellessa. En malta oottaakaan et pääsee orkesteria tuijottelemaan taas livenä, ja sehän tapahtuu mukavan pian. :)

Musiikillinen ähky

Elokuu on ollu siinä mielessä tosi pirullinen kuukausi miulle, että tässä loppupuolella ilmesty kokonaista kolme levyä, jotka oli vaan saatava käsiin heti. Kalliikshan se kävi kukkarolle, mut toisaalta nytpähän miulla ne on ja niistä riittää iloo pitkäks aikaa. Täytyy vaan todeta, et välillä on kieltämättä vittumaista olla sellanen levyfriikki joka ei voi tyytyä kuuntelemaan musiikkia Spotifystä huomattavasti halvemmalla. Kyllä se pitää fyysisenä olla hyppysissä jotta sitä kansivihkoo voi samalla ihmetellä ku kuuntelee levyä ensimmäisen kerran. Sitä taikaa ei vaan korvaa mikään.

Perjantai 23.8. oli ensimmäinen paha päivä, koska sillo ilmesty Michael Monroen Horns and Halos ja Turisaksen Turisas 2013. No, jälkimmäistä en tuona päivänä käsiin saanu, ku toimitukset Levykauppa Äxään oli räikeesti myöhässä. 30.8. ilmesty sitten Tarjan levy Colours in the Dark joka oli myös ihan pakko-ostos. Sainpahan sitten vaikkakin viikon myöhässä ni samalla reissulla sen Turisaksenkin. Nyt aattelin kirjotella vähän juttua noista levyistä, ku tuntuu että jotain sanottavaakin ois.

Michael Monroen Horns and Halos oli erittäin positiivinen yllätys ja jo heti ekan kuuntelun kerran jälkeen pystyin sanomaan hyvällä omallatunnolla, että on niin paljon parempi ku edeltäjä Sensory Overdrive, mikä on kyllä paljon sanottu. Ekasta sinkkubiisistä Ballad of the Lower Eastsidesta en kauheesti innostunu, mut Eighteen Angels onnistu nostattamaan odotuksia, eikä suotta. Aivan mahtava biisi! Tää levy oli ehkä muutenkin vaihtelevampi tai monipuolisempi ainaki miun korvaan. Tästä löytyy sitä mukavaa perusrockia mut sitten siellä on parissa biisissä semmonen punk-meininki ja toisaalta pari rauhallisempaakin rallia. Miusta oikein hyvä näin, ni ei levy päässy tuntumaan mitenkään puuduttavalta. Miun suosikkibiiseiks tällä levyllä nous heti Eighteen Angels, Soul Surrender ja Ritual. Varsinkin jälkimmäistä oon luukuttanu luvattoman paljon. :D



Näiden kanssa pääs tulemaan aikamoinen musiikillinen ähky ku kummatkin levyt kuuntelin heti eilettäin pari kertaa. Kummassakin on edelleen niin paljon sisäistettävää että paljon ajatuksia tulis mieleen varmasti myöhemminki, mut raapustellaan silti.

Turisas 2013 nauratti alkuun pelkällä nimelläkin. Mietin että nytkö ukoilla loppu mielikuvitus levyn nimen keksimisen kanssa, mut toisaalta eipä se nimi levyä pahenna. Nyt mitenkään musiikkiin liittymättä kiva ylläri tossa Limited Editionissa oli ihana pahvinen pakkaus (rakastan niitä) ja kangasmerkki, jota en kuitenkaan raaski mihinkään ommella vaa säilytän sen mahollisimman vahingoittumattomana kansien välissä.

Mut nii se musiikkihan oli noh.. Aika hämmentävää. Sanotaanko että alkuun tää tuntu verrattuna esim. The Varangian Wayhyn ja Stand Up and Fightiin tosi riisutulta, mikä ei toisaalta oo yhtään huonokaa juttu ainakaa miun mielestä, vaa se teki tästä levystä ihelle paljon helpommin lähestyttävältä. En siis meinaa siltä että aiempien levyjen eeppisyyden määrä ois huono juttu, mut jotenki tää jäi helpommin mieleen sen takia, ku kaikki biisit ei ollu täynnä ylitsevuotavaa mahtipontisuutta. Toinen kuuntelukerta oli kyllä jo huomattavasti helpompi ja kyllähän ne vanhat tutut Turisas-koukutki sieltä löyty. Ainoo hetki millon oisin halunnu ravistella Warlordia oli viidennen biisin eli Run Bhang-Eater, Run! aikana. Hoksasin kansivihkon lopusta, että Crimfallin laulaja Helena Haaparanta oli siinä laulamassa, mut mikä oli sen osuus? Noh, sitä en viiti paljastaa, kuunnelkoon ken tahtoo sen biisin ja huomatkoon tän suuren vääryyden. Siitä naisesta ois nii paljon enempään ja kuitenki Mathias laittaa sen vaan tekemään niinkun se teki. Mut joo, kokonaisuutena ei mikään huono lätty tosiaankaan, vaikka taitaa tää silti pari makustelukertaa vielä vaatia.

Sitten vielä Tarjan Colours in the Dark, jota voisin muutaman kuuntelukerran jälkeen kehua maasta taivaisiin. Tosin pakko tunnustaa että tuo kansihan on ihan JÄRKYTTÄVÄ, mut eihän sen kannenkaan pidä silti antaa levyä pilata. Toisaalta ainakin tommonen kontrastisuuden määrä kuvaa aika paljon tätä levyä, missä kyllä riittää palaa purtavaks. Tunnelmaa löytyy tosi raskaasta kitaran rohinasta aika psykedeeliseenkin äänimaailmaan ja herkempään tunnelmointiin. Kokonaisuus on hyvin rakennettu, koska kaikkia "mättöbiisejä" ei oo laitettu putkeen ja muutenkin kappaleet on hyvin sijoteltu tarjoomaan hengähdystaukoja sopiviin väleihin. Skaala on tosiaankin laaja, mikä allekirjottaneen yllätti. Joka tapauksessa tässäki voisin surutta sanoo et on aiempia tuotoksia parempi, vaikka tykkään varsinkin My Winter Stormista paljon. Erityisesti rakastuin tällä levyllä Victim of Ritualiin, Lucid Dreameriin ja Mystique Voyageen. Ihmettelen kyllä kovasti miks Into the Sun oli jätetty pois ja sen sai ladattua vaan tuon Special Edition-levyn mukana tulleella koodilla. Aivan ihana biisihän se on ja siks vähä harmittaa, mut onneks mie nyt ostin toki tän erikoisversion ja latailin sen biisin ihelleni.  Yhteenvetona sen enempää spoilaamatta vois todeta, et on todellakin monipuolinen levy kyseessä ja uskon et tästä löytää koko ajan uusia ulottuvuuksia kymmenennenkin kerran jälkeen.

Että semmosta tällä erää, toivottavasti loppuvuosi ois mahollisimman huono levyvuosi ni ei tartteis ahistua ku niitä suolletaan koko ajan ulos. :D Muutenki loppuvuosi tulee olemaan keikkatarjonnalta aivan huippu, mikä syö sitä rahaa kivasti. Mut siitä sit juttuu myöhemmi.